Nenä - sopii kuin nyrkki naamaan

http://www.flickr.com/photos/49889874@N05/5645164344/

Suomen Nenäpäivänä on hyvä kirjoittaa köyhyydestä ja hyväntekeväisyydestä. Aihe on ollut pinnalla jo kauan ja postaus on kytenyt myös. Alkuperäinen idea lähtikin jo syyskuun lopussa Elina Hirvosen  Helsingin Sanomien kolumnista Sanokaa orja kun haluatte suklaata. Kolumni oli erittäin ajatuksia-herättävä ja myös mielestäni varsin hyvä. Suklaa ei kuitenkaan ole aihe, josta halusin kirjoittaa vaan koulutuksesta.

Nenäpäivän idea on siis kolmeviikkoinen jakso, jolloin kerätään rahaa "maailman köyhimmissä oloissa elävien lasten hyväksi". Nenäpäivä-viikot huipentuvat varsinaiseen nenäpäivään, joka tänä vuonna järjestetään tänään, perjantaina 9.11.2012. Toiminnassa on mukana käytännössä kaikki suomalaiset hyväntekeväisyysjärjestöt, kuten Punainen Risti, Kirkon Ulkomaanapu, Pelastakaa Lapset ry ja Suomen Unicef. En ole tutustunut aiempien vuosien keräyskohteisiin mutta tänä vuonna kohteet ovat pääosin kouluja ja koululaisia pääosin Afrikassa, neljä kohdetta ovat Nepalissa ja Bangladeshissa. Luettuani keräyskohteista huokasin syvään enkä todellakaan helpotuksesta.

Hirvosen kolumnin yhteys Nenäpäivään löytyy koulutuksesta. Hirvonen kirjoittaa, että Fazer oli luvannut antaa jokaisesta elokuussa myydystä 200 gramman Fazerin Sininen -suklaalevystä viisi senttiä koulun rakentamiseksi Norsunluurannikolle. Kuukaudessa Fazer varmasti myy paljon, mutta viisi senttiä kuulostaa lähinnä kuluttajien lepyttelyltä ja firman imagon nostamiselta, erityisesti kun apu on noin huonosti kohdennettu.

On hienoa, että ihmiset haluavat auttaa. On myös hienoa, että apua järjestetään koordinoidusti. Valitettavasti kokemus on näyttänyt, että apu, jota kehitysmaihin viedään, ei joko mene perille tai ei ole kohdistettu oikein. Samaa puoltaa Aamulehdessä 30.10.2012 julkaistu artikkeli Puheenaihe: Köyhät käyvät yksityiskoulua. Artikkeli kertoo Newcastlen koulutuspolitiikan professori James Tooleystä, joka on tutkinut slummeja eri puolella maailmaa ja todennut slummeissa olevan useita köyhien yksityiskouluja jo useassa maassa. Tooleyn mukaan vanhemmat eivät halua laittaa lapsiaan maksuttomiin julkisiin kouluihin, joita hyväntekeväisyysjärjestöt niin Suomessa kuin muuallakin tukevat, koska heidän mielestään lapset saavat parempaa koulutusta maksullisessa yksityiskoulussa.  Artikellista käykin ilmi, että tämä pitää jopa paikkansa!

Fazerin ja Nenäpäivän toiminnasta tulee mieleen tarina hyväntekeväisyysjärjestöstä, joka rakensi afrikkalaisen kylän keskelle kaivon. Kun järjestön työntekijät olivat paikalla, kaivon ympärillä oli paljon eloa ja kaivo oli ahkerassa käytössä. Työntekijät lähtivät muutamaksi vuodeksi pois ja palatessaan paikalle, kaivon ympäristö oli autio ja naiset tulivat kylän ulkopuolelta, kantaen vettä astioissa päänsä päältä. Naisilta kysyttäessä, miksi he eivät käyttäneet lähellä olevaa kaivoa, he vastasivat: "Tämä on ainoa hetki, kun me voimme naisina jutella keskenämme ja saada hengähdystauon arjen kiireistä. Kaivolle käveleminen on tärkeä sosiaalinen tapahtuma." Tarkoitus siis oli erittäin hyvä, mutta toteutus täysin väärä. Kulttuuriin ei oltu tutustuttu ja lopputulos oli rahojen tuhlaus.

Valitettavasti vastaavia tapauksia löytyy paljon eivätkä kehitysmaiden poliitikotkaan saa korkeaa arvosanaa tässä arvostelussa. Ensimmäisen kerran Tansanissa käydessäni juttelimme kollegani kanssa erään paikallisen yliopiston opettajan kanssa. Hän kertoi tarinaa poliitikoista, jotka ennen vaaleja lupasivat rakentaa maaseuduille kouluja, maaseuduilla kun koulutustaso on selkeästi kaupunkeja heikompi. Nyökyttelimme hyväksyvästi: koulutuksen tukeminen on tärkeää! Nyökyttely katosi melko nopeasti, kun opettaja kertoi, että koulut kyllä rakennettiin mutta opettajia niihin ei saatu. Nyt rakennukset ovat tyhjillään tai lapset käyvät niissä päivittäin leikkimässä, opetusta rakennuksissa ei tapahdu. Maaseudun palkat ovat kaupunkien tasoa alhaisemmat eikä maaseudulla ole aina edes sähköjä, esimerkiksi internetistä puhumattakaan. Maaseudulla ei myöskään ole minkäänlaista ammatillisen kehittymisen mahdollisuutta. Opettajaksi haluavat tulevat opiskelemaan kaupunkiin ja haluavat jäädä, enkä voi heitä syyttää.

Hyväntekeväisyysjärjestöt pyrkivät yleensä viemään avun suoraan tarvitsijoille. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteivätkö rikkaat pystyisi "vetämään välistä". Monien hyvien projektien rahat katoavat byrokratiaviidakkoon ja korruptio on arkipäivää. Samaan aikaan voidaan olla varmoja siitä, että niin kauan kun rahaa ulkomailta tulee ilman vastinetta, ei paikallisen talouden kehittämiselle ole kiinnostusta tai edes tarvetta. Suurempi ongelma on valtion budjettituki, joka samaan aikaan mahdollistaa valtion talouden pysähtyneisyyden ja avaa ovia neuvottelupöytiin ja sitä kautta todelliseen vaikuttamiseen. Dar Es Salaamissa, Suomen suurlähetystössä tapaamani Tomi Särkioja olikin sitä mieltä, että budjettituki on hyödyllinen työkalu nimenomaan muutoksessa.

Totuus on, että kehitysmaissa tarvitaan apua. Se, onko apu rahallista tai tavaramuotoista vai jotain aivan muuta, onkin asia erikseen. Itse olen enemmän ja enemmän sitä mieltä, että osaamisen vieminen ja koulutuksen ja yrittäjyyden kehittäminen, ovat avainasemassa kehitysmaissa, eivät tavarat tai raha. Näitä edistän myös omassa työssäni ja näitä toivon jokaisen muunkin edistävän. Jokaisella ei ole mahdollisuutta lähteä kehitysmaahan tekemään vapaaehtoistyötä, vaikka sitä kaikille voinkin suositella, mutta kehityskohteista kannattaa ottaa selvää ja tukea erityisesti opettajankoulutusta, joka vaikuttaa kaikkeen muuhunkin koulutukseen, sekä paikallista yrittäjyyttä. Hyvä esimerkki jälkimmäisestä on Kiva-mikrolainat, joiden avulla voi konkreettisesti tukea yrittäjyyttä pienellä sijoituksella.

Firmani toimii pääosin Afrikassa ja tukee jatkuvaa kehitystä ja oppimista, erityisesti yliopistoissa, opettajankoulutuksen sekä yrittäjyyden osalta. Olen myös itse ollut tekemässä vapaaehtoisprojekteja ja vienyt osaamistani Tansaniaan koulutusten ja workshopien muodossa. Kaikki toimintamme toteutetaan paikallista asiantuntemusta hyödyntäen, lokalisoiden ja suunnitellen yhdessä paikallisen toimijoiden kanssa.

Maalaisyliopisto on kuollut! Kauan eläköön maalaisyliopisto!

http://www.flickr.com/photos/montagecomms/4619016202/

Matti Apunen kirjoitti tiistaina Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa verkko-opetuksesta. "Maalaisyliopiston loppu" -otsikoidussa kolumnissa Apunen kertoo Stanfordin yliopiston presidentin John L. Hennessyn sanoneen taannoin "Tsunami on tulossa", tarkoittaen verkko-opiskelua ja verkko-opetuksen yleistymistä. Alkuperäistä lähdettä Apunen ei kerro mutta nopea Googlaus paljastaa lähteen olleen Hennessyn keynote-puhe Computing Research Associationin järjestämässä Snowbird Conferencessa heinäkuussa 2012.

"Tsunami on tulossa" ("The coming tsunami") on toki hyvä ilmaisu verkkoviestinnän ja verkko-opetuksen muutoksesta, vaikka se täysin väärässä onkin. Koska verkkoviestintä on mullistanut tapamme pitää yhteyttä ihmisiin, on se myös samalla mullistanut opetuksen, joka on perinteisenkin mallin mukaan jonkinlaista kommunikointia, vaikkei vuorovaikutusta. Kommunikaation mullistuksesta kertoo se, että monelle esimerkiksi verkkopuhelut esimerkiksi Skypen kautta ovat korvanneet perinteiset puhelut ja Facebookissa kommentoidaan tilapäivityksiä, jopa sellaisten henkilöiden, joiden kanssa ei muussa tapauksessa oltaisi juurikaan tekemisissä. Yhteydenpito on siis helpompaa kuin koskaan aiemmin ja tämä heijastuu myös opetukseen!

Verkkoviestinnän muutos on ns. maallikkojen näkökulmasta edennyt nopeasti. Muutama vuosi sitten verkon tärkein kommunikointiväline oli sähköposti, jollaista ei jokaisella edes ollut. Vaikka itselleni sosiaalisen median välineet ovat olleet tuttuja 90-luvulta asti, monelle ne ovat osa 2010-luvun teknologiaa. Uskoisin, että monelle verkkoviestinnän välineet ovat tulleet varsin yllättäen ja yhtäkkiä onkin "pitänyt" olla Facebookissa, osata käyttää Skypeä ja olla yhteydessä verkon kautta. Tässä mielessä tsunami on terminä osuva.

Miksi "Tsunami on tulossa" on sitten täysin väärässä? Koska tsunami ei ole enää tulossa. Suomessakin korkeakoulut ovat kehittäneet verkko-opetustaan jo 15-vuotta. Verkko-opetus ei ole uusi asia, edes Suomessa. Valitettavasti suurin osa korkeakouluista on jäänyt vielä lapsenkenkiin kehityksessään. Muutama poikkeus löytyy. Suomessa on jo vuosia puhuttu siitä, miten verkko-opetus on tulossa eikä olle huomattu sitä, että sen pitäisi jo olla täällä. "Tsunami on tulossa" on siis erittäin virheellinen lausunto, tsunami on täällä jo ja suomalaiset oppilaitokset ovat hukkumassa tulva-aaltoon ilman toivoakaan pelastumisesta ellei jotain tehdä heti!

Syitä siihen, miksi suomalainen verkko-opetus on jäänyt niin jälkeen kehityksestä, on helppo löytää lukemalla vaikka Apusen pääkirjoitusta:
"Online-opiskelu ei ole tietenkään ongelmatonta. Se sopii matemaattisiin aineisiin ja todennäköisesti parhaiten kieliin. Monissa humanistisissa tieteissä on vaikeampaa. Voi myös olla, että verkko-opiskelussa petkuttaminen on helpompaa kuin tentissä, ja niin edelleen." (Apunen, HS)

Apusen näkemys edustaa valitettavan monen korkeakoulunkin opettajan ja päättäjän näkemystä. Verkko-opetus on lopulta yksisuuntaista, vaikka samassa kolumnissa onkin vuorovaikutusta kehuttu. Matemaattiset aineet ja valitettavan usein kieltenopetus ovat opettajan luennointia ja satunnaisia itsenäisiä harjoituksia. Koska verkkoviestintä mahdollistaa aidon vuorovaikutuksen ilman fyysistä läsnäolopakkoa, sopii verkko-opetus erinomaisesti  esimerkiksi humanististen aiheiden käsittelyyn. Näissä vuorovaikutus ryhmän kanssa ja keskustelut nousevat oleelliseksi osaksi oppimista ja tiedonrakentamista.

Samasta lainauksesta voidaan myös huomata toinen suomalaisen verkko-opetuksen keskeinen ongelma: huijaamisen pelko. Koska verkko-opetuksessa opettaja ei voi haukkana valvoa jokaista opiskelijan liikettä, pelätään huijaamista enemmän kuin melkeinpä mitään muuta. Opiskelijahan voi vaikka keskustella jonkun toisen opiskelijan kanssa ja jakaa osaamaansa tietoa, ehkä jopa syventää tietoaan keskustelemalla alan asiantuntijan kanssa! Työelämälähtöisyyden näkökulmasta tämä on hyvä asia, mutta opettajille tämä tuntuu olevan suuri pelko ja uhka.

Suomalainen verkko-opetus perustuu liian paljon siihen, että siirretään luokkahuonetilanne verkkoon. Hyvä esimerkki tästä on Second Life -virtuaalitodellisuus, johon suomalaisetkin oppilaitokset liittyivät muutama vuosi sitten. Maailmassa, jossa liikutaan lentämällä ilman mitään apuvälineitä, ei ole fysiikan lait samanlaisia kuin todellisuudessa. Oma hahmo, avatar, ei väsy seisomiseen eikä toisaalta vaadi fyysistä kontaktia toisten kanssa. Keskustelut onnistuvat joko mikrofonilla tai kirjoittamalla. Virtuaalitodellisuus sopii erilaisten asioiden mallintamiseen loistavasti. Mutta mitä tekivät korkeakoulut? Rakensivat omille tonteilleen rakennuksia, joissa oli seinät, katot, lattiat ja luokkahuoneita pöytineen, tuolineen ja valkokankaineen! Romukoppaan olivat joutuneet fysiikan lakien rikkominen tai innovaatinen virtuaalitodellisuuden käyttö.  Lopputulos oli se, että verkko-luennolla Second Lifessa avatarit istuivat riveissä huoneessa ja kuuntelivat luentoa aivan kuin missä tahansa luokkahuoneessa.  Kirsikkana kakun päällä Second Lifen sisäänrakennettu toiminto sai avatarin pään nuokkumaan lyhyen ajan jälkeen ellei käyttäjä tehnyt jotein, kuten liikuttanut hiirtä tai kirjoittanut tekstiä. 

Luokkahuoneellinen istuvia ja nuokkuvia avatareja kiteyttääkin mielestäni hyvin suurimman ongelman luokkahuonetilanteen siirtämisestä sellaisenaan verkkoon: mikään ei muutu! On turha toivoa opetuksen maagisesti siirtyvän verkkoon, jos siirtoa ei tehdä. Lisäksi, on turha toivoa verkko-opetuksen toimivan niin kauan kun opettajat pitävät kiinni vanhanaikaisesta luennoitsija-auktoriteetistaan ja väkisin yrittävät käyttää vanhoja opetusmenetelmiä uusilla välineillä. Nyt onkin aika myöntää tosiasiat ja muuttaa opetustapoja vastaamaan nykypäivän tarpeita. Muutos on tapahduttava heti tai Suomi jää vielä enemmän jälkeen opetuksessa eikä PISA-tutkimukset enää lohduta. Maalaisyliopiston sietääkin haudata!

Keskiaikaista ajattelua

http://www.flickr.com/photos/overton_cat/6970761847/

Poliittinen kenttä ei ole lähellä sydäntäni. Seuraan sujuvasti eri puolueiden edesottamuksia ja osallistun jopa keskusteluun, mutta kovin paljoa politiikka ei kiinnosta. Harvoin jaksan edes puuttua poliitikoiden sanomisiin ja kuittaan typerät kommentit olankohautuksella. Jokaisella on mielestäni oikeus olla väärässä. Taisiis oikeus omaan mielipiteeseen. Tilanne muuttuu kuitenkin ratkaisevasti, kun kommentin sanoja on nuori nainen ja kommentit ovat lähinnä keskiaikaisia.

Kokoomusnuorten varapuheenjohtajan kommentit ovat nostaneet esiin myös vanhempia Kokoomusnuorten edesottamuksia. Helsingin Sanomat uutisoi jo kesäkuussa 2011 Kookomusnuorten aktiivin raiskausmielipiteistä mutta kyseinen artikkeli tuli eteeni vasta tänään, Facebookissa jaettuna. Järkytyin.

Kokoomusnuorten aktiivin (ainakin vuonna 2011) Elisa Siekkisen mukaan naisella ei ole oikeutta kieltäytyä seksistä, jos hänen aviomiehensä sitä vaatii. Siekkinen ei ymmärrä miten avioliitossa voidaan tuomita, "[e]roaisivat, jos eivät pidä toisistaan". On mahdollista, että vuodessa Siekkinen on muuttanut mielipidettään, mutta epäilen suuresti. Hänen mukaansa "miehen kuuluu kustantaa vaimon elämää, vaimon kuuluu kantaa vastuu kotitöistä ja lastenhoidosta ja tyydyttää miehen kaikki fyysiset tarpeet." (HS)

Itse aloin pohtia tilannetta, jossa nainen on fyysisesti sairas, kovissa kivuissa. Ei ole epätavallista, että esimerkiksi synnytyksen jälkeen naisen väliliha on erittäin kipeä, toisinaan jopa tulehtunut repeämisen  tai leikkauksen takia. Tällaisessa tilanteessa nainen tuskin pystyy fyysisesti harrastamaan seksiä, ainakaan ilman kohtuutonta kipua. Siekkisen mukaan aviomiehellä on kuitenkin oikeus vaatia naiselta seksiä, naisella ei ole oikeutta kieltäytyä eikä tällaista, kohtuutonta kipua ja tuskaa aiheuttavaa toimintaa, voida edes tuomita. Eihän kyseessä ole pahoinpitely, koska henkilöt ovat avioliitossa keskenään!

Pohdin myös tilannetta, jossa nainen on hoitanut Siekkisen määrittelemät vastuut (lapset, kodin, ruoanlaiton, jne.) ja on esimerkiksi pahassa flunssassa. Tässä tilanteessa nainen saatta "sammua" eli nukahtaa hyvinkin sikeään uneen, kunhan sänkyyn pääsee. Koska naisella ei ole oikeutta Siekkisen mukaan kieltäytyä seksistä eikä avioliitossa pitäisi tuomita raiskauksesta, lienee miehellä oikeus ottaa, mitä haluaa, huolimatta siitä, että nainen nukkuu ja on puolustuskyvytön.

Suurin ongelma Siekkisen ajatusmaailmassa on se, että nainen pystyisi aina valitsemaan kumppaninsa toiminnan ja esimerkiksi vain lähtemään avioliitosta, mikäli mies osoittaisi pahoinpitelyn (jollaiseksi raiskauksenkin voi laskea) merkkejä. Tapahtuneen raiskauksenkin jälkeen naisen pitäisi lähteä ja jatkaa elämäänsä, niinkuin mitään, muuta kuin avioero, ei olisi tapahtunut. Pelkkä avioero on monelle erittäin raskas prosessi. Jos sen lisäksi pitäisi vielä käsitellä pahoinpitely, jota vähätellään jatkuvasti, ei tulevaisuus näyttäisi kovin valoisalta.

Mielestäni yksi parhaista asioista naisten (ja miksei miestenkin) oikeuksien edistämiseksi on ollut laki, joka tuomitsee raiskauksen avioliitossa ja parisuhteessa. Vaikka naisten asema Suomessa onkin varsin hyvä, on raiskaus AINA tuomittava asia eikä siihen koskaan saisi suhtautua väheksyen. Eri keskustelu on lähisuhdeväkivalta, jossa väkivaltaisena osapuolena on nainen, sekään ei ole tavatonta.

Yhden hatun tarina (eli kuinka Verkkokauppa kohtelee asiakkaitaan)

(Kuva julkaisu Creative Commons -lisenssin alla: http://www.flickr.com/photos/shanepope/2375499336/)

Verkkokauppa.com (eli Verkkokauppa) on Suomessa melkoisessa monopoliasemassa. Mikään muu liike ei Suomessa tarjoa kuluttajille tietotekniikkaa ja oheislaitteita yhtä laajalla valikoimalla. Tai näin ainakin ennen oli. Viime aikoina Verkkokaupan hyllyille on päätynyt ties mitä krääsää, pehmoleluja ja jopa ruokaa! Tämä kehitys on nostattanut kulmakarvojani jo useamman kerran ja olen kiinnittänyt huomiota myös kaupan hintatasoon, joka ei ole erityisen halpa, vaikka kovasti haluavat niin mainostaa (Verkkokaupan slogan on "Todennäköisesti aina halvempi").

Olen kuitenkin ollut Verkkokaupan asiakas jo pitkään, olen ollut tyytyväinen ja kulmakarvatkin ovat nousseet lähinnä huvituksesta. Viimeisimmät tietokoneet ja monet muut laitteet, oheislaitteista puhumattakaan, on ostettu lähes poikkeuksetta Verkkokaupasta. Palvelu on aina ollut ystävällistä ja avuliasta eivätkä hinnat ole olleet niin paljoa korkeammat, etteikö olisi tullut ostettua laajimman valikoiman liikkeestä. Taloutemme on kantanut tuohon liikkeeseen varmasti yli 1000 euroa vuodessa. Luonnollisesti suuren yrityksen kohdalla tuo ei ole paljoa, mutta meille merkittävä summa ja olemme olleet varsin uskollisia asiakkaita jo pitkään. Tänään Verkkokauppa on kuitenkin pettänyt luottamukseni niin pahasti, että seuraavalla kerralla harkitsen kahteen kertaan ennen kyseiseen liikkeeseen astumista.

Avomieheni tietokoneesta irtosi yhden näppäimen hattu. Tietämättömille selityksenä: kyseessä on siis se osa näppäintä, jossa lukee näppäimen kirjain tai numero. Tässä tapauksessa kyseessä oli numero 6. Ei ehkä maailman merkittävin näppäin eikä varmasti ainakaan kovalla kulutuksella ollut. Tietokone on Applen Macbook Pro eli läppäri, joka on toiminut lähinnä pöytäkoneena ulkoisen näppäimistön kanssa. Suurelle rasitukselle koneen oma näppäimistö ei ole joutunut. Mutta hattu irtosi ja tarkemman tutkimisen myötä huomasimme, että hatun kiinnike oli murtunut mikä viittaisi hieman yli vuoden vanhassa koneessa valmistusvirheeseen - heikkouteen kiinnikkeessä.

Otimme yhteyttä Verkkokaupan tekniseen tukeen, kone kun oli hankittu Verkkokaupasta ja EU:n virhevastuun mukaan myyjäliike on takuunkin päättymisen jälkeen vastuussa rakenne- ja valmistusvioista. Murtunut kiinnike on selkeästi rakenne- tai valmistusvika. Liitimme mukaan valokuvat rikkoutuneesta tuotteesta. Vastaus oli ystävällinen ja avulias. Asia otettiin käsittelyyn ja sopivaa menetelmää hatun korjaamiseksi ehdotettiin:

"Ensimmäiseksi mailisin paikallisiin Apple-huoltoliikkeisiiin ja kysyisin näppäinhattua - sellaisista olen pari kertaa itse saanut tällaisissa tapauksissa ehjän hatun veloituksetta, nurkissa lojuvista romuista tms. otettuina. Seuraavan linkin takaa löytyvät Tampereen huoltoliikkeet, ja sivulta voi hakea muita paikkakuntia: 

http://www.apple.com/fi/buy/locator/map.html?tySearch=1&viaProduct=4&viaSpecial=-1&strCountry=FIN&q=Tampere

Jos ei onnistu tai pyytävät kohtuuttomia, otattehan vielä yhteyttä niin katsotaan mitä voimme tehdä." (Verkkokaupan huolto)

Näin tapahtui. Konetta ei oltu pyydetty Verkkokauppaan nähtäväksi, joten emme sitä sinne alkaneet viemään, Verkkokauppa kun ei Pirkkalassa ole kummankaan meistä työmatkalla. Kone vietiin Varimportiin, jossa hattu vaihdettiin täysin uuteen mielestämme varsin kohtuulliseen hintaan, 15 euroa. Palvelu oli loistavaa ja erittäin ystävällistä ja näppäimistö saatiin korjattua noin viidessä minuutissa, koska hatun laittaminen paikoilleen ei mikään iso operaatio ole.

Tämän jälkeen lähetimme sähköpostia Verkkokaupalle pyytäen ystävällisesti heitä korvaamaan tuon 15 euroa, joka syntyi toimittuamme heidän ohjeistamallaan tavalla. Vastaus oli periaatteessa ystävällinen, mutta Verkkokauppa oli kääntänyt kelkkansa 180 astetta ja päättänyt, ettei rakennevika olekaan heidän korvausvastuun alla.

"Pahoittelemme teille koitunutta harmia ja vaivaa. Valitettavasti emme voi suostua pyyntöönne. Applen valtuuttamat huoltoyhtiöt suorittavat veloituksetta takuun tai virhevastuun alaisuuteen kuuluvat toimenpiteet. Mikäli näppäimen vaurioituminen ei huoltoyhtiön näkemyksen mukaan ole kuulunut normaalin takuun alaisuuteen, emme voi valitettavasti osallistua aiheutuneisiin kuluihin.

Myyjän vastuu koskee ainoastaan materiaali- ja valmistusvirheitä, jotka huoltoyhtiö hoitavat veloituksetta. Tapaturman, normaalin kulumisen, tuotteen vääränläisen käisttelyn tai muun ostajan toimen seurauksen aiheutuneiden vaurioiden korjaamiseen myyjäliike ei valitettavasit voi suostua." (Verkkokaupan reklamaatiopäällikkö)

Pyysimme tarkennusta sille, että miksi mielipide on muuttunut, vaikka olemme toimineet täysin Verkkokaupan ohjeiden mukaan. Vastaus oli suorastaan järkyttävä:

"Valitettavasti mekaaniset vauriot eivät oletuksena myyjän virhevastuuseen kuulu. Myyjäliikkeen virhevastuu koskee ainostaan tuotteen materiaali- tai valmistusvirheitä ja takuuajan päätyttyä on kuluttajan velvollisuus todistaa virheen johtuvan materiaali- tai valmisturvirheestä ja olleen tuotteessa jo takuuaikana.

Pyydämmekin teitä todistamaan, että näppäimistön virhe on johtunut tuotteen materiaali- tai valmistusvirheestä, kiitos." (Verkkokaupan reklamaatiopäällikkö)

Kun vastauksessamme lainasimme muutaman lauseen kuluttajasuojalaista, Verkkokauppa vetosi samaan. Heidän näkemyksensä mukaan vika on johtunut "tapaturman, tuotteen vääränlaisen käsittelyn tai muun ostajan toiminnan seurauksena". Lähes käyttämätön näppäimistö on siis hajonnut, koska se on ollut pöydällä ja tämä on meidän vikaamme? Lisäksi perässä oli vaatimus siitä, että meidän tulee todistaa, että vika on ollut materiaalissa tai näppäimen rakenteessa. Todisteeksi ei riitä se, että konetta on käytetty lähes poikkeuksetta ulkoisen näppäimistön kanssa. Todisteeksi eivät myöskään riitä valokuvat, jotka toimitimme ensimmäisen yhteydenoton yhteydessä, vaikka teknisen tuen mukaan ne riittivät todisteeksi näppäimen rakennevirheestä.

Emme vielä tiedä millaisia todisteita Verkkokauppa vaatii. Videokuvaa 24/7 näppäimistön vierestä koko sen käyttöiän aikana, jotta voimme todistaa, ettei kone ole esimerkiksi pudonnut eikä sitä ole "käsitelty väärin", kuten Verkkokauppa odottaa tapahtuneen? Asiantuntijan lausunnon? Teknisen tuen mukaan kyseessä on ollut valmistusvirhe enkä usko, että kovin harvinainenkaan sellainen! Tekninen tuki oli itse asiassa niin vakuuttunut kyseessä olleen valmistusvirheen, ettei edes halunnut koko tietokonetta nähdä, pelkkä valokuva riitti!

Yritimme vielä tänään selvittää asiaa Verkkokaupan kanssa, mutta vastaus oli jyrkkä: "Valita kuluttajasuojaneuvojalle". Viikonloppuna lähtee siis viestiä kuluttajasuojaneuvojalle. Tieto tästä on myös lähdössä Applelle ja mikäli tällaisia virheilmoituksia tulee Applelle monta, Verkkokauppa voi menettää Applen tuotteiden jälleenmyyjä-statuksensa. Varmaa kuitenkin on, että 15 euron takia Verkkokauppa menetti nyt melkoisesi rahaa taloon kantaneet vakioasiakkaat, jotka saattoivat poiketa Verkkokaupassa toisinaan jopa "muuten vaan" ja harvoin lähtivät tyhjin käsin.

Mikäli sinä, hyvä lukija, ajattelet että kyseessä on yksittäistapaus, suosittelen vilkaisemaan tänne. Kyseessä on blogipostaus Verkkokauppa.comin hinnoista ja kommenteista löytyy varsin tutunkuuloisia tarinoita takuukorjauksista ja myymälän vastuista.

Suomi on kehitysmaa, Nokiasta huolimatta

Suomi on tunnetusti matkapuhelinten luvattu maa, kiitos Nokian. Matkapuhelinmyynti alkoi kasvaa Suomessa ennen muita maita ja suurella osalla suomalaisista on kännykkä, usein vieläpä Nokia. Valitettavasti operaattorit ja palveluntarjoajat eivät ole samaan kelkkaan ehtineet. Erityisesti mobiililaajakaistan suhteen parannettavaa olisi ja rutkasti.

Helsingin Sanomat uutisoi 20.10.2010 Suomen olevan Liikkuvan laajakaistan takapajula. Ciscon rahoittama tutkimus vartasi 72:n maan liikkuvaa laajakaistaa sekä muita laajakaistapalveluita. Suomi sijoittui liikkuvan laajakaistan vertailussa 27., kun taas Ruotsi ja Tanska olivat vertailun kärjessä. Tutkimuksen oli tehnyt Oxfordin yliopiston Saïd Business School.

Helsingin Sanomien mukaan tilanne mobiililaajakaistan suhteen on lähes toivoton. Kiinteän laajakaistan kohdalla tilanne on valoisampi, koska Suomi sijoittui kuudenneksi, mutta laajakaistan levinneisyydessä tilanne oli synkkä: Suomi oli sijalla 25. Suomen Ciscon toimitusjohtaja Esa Korvenmaa oli yllättynyt tilanteesta kun taas viestintäministeri Suvi Lindén kommentoi tulosten johtuvan suurista eroista maaseudun ja kaupunkien laajakaistojen laaduissa. Helsingin Sanomat painotti artikkelissa mobiililaajakaistojen todellista nopeutta verrattuna teoreettiseen maksimiin, jota käytetään mobiililaajakaistojen myynnissä ja markkinoinnissa. Artikkelissa mainittuun myös, etteivät kolmannen polven 3g-tukiasemat ole vielä valmiita vaan rakennus on kesken.

Ciscon sivuilla julkaistu tutkimus kuitenkin käsittelee asiaa hieman eri kantilta. Kun pudotusvalikosta valitsee Suomen, käy ilmi, että Suomi on Top5-maiden joukossa mm. tiedostojen latauksessa palvelimelta mobiiliverkossa, vaikka lopullinen keskiarvo-sijoitus onkin 13. Readiness for App Requirement eli valmius sovellusohjelmien vaatimuksiin nähden on palvelimelta latausten kohdalla 100%, palvelimelle latauksen kohdalla 96% ja latenssin eli viiveen kohdalla 92%. Loppujen lopuksi tulokset eivät ehkä olekaan niin synkkiä kuin miltä vaikuttaa.

Artikkelin alareunassa olevista valmiista taulukoista tosin Suomea saa etsiä kissojen ja koirien kanssa. Top10-listoilla Suomi loistaa poissaolollaan, Top30-listalla Suomi on 13. Taulukoiden valossa Suomi ei sijoitu hyvin, mutta tämä ei liene kenellekään laajakaistaa tai mobiililaajakaistaa käyttäneelle yllätys. Mobiililaajakaista on paitsi hidas, myös nopeuteensa nähden kallis.

Millainen tilanne sitten käytännössä Suomessa on? Kaupungeissa mobiililaajaistan käyttö on kohtalaisen hyvää, vaikkei maksiminopeuksiin koskaan pääsekään, kiitos ruuhkautuneiden tukiasemien. Järkevä ihminen ei Suomessa osta nopeinta mobiililaajakaistaa vaan tyytyy hitaimpaan ja halvimpaan, nopeus kun ei mobiilipuolella tunnu muuttuvan liittymän mukaan juurikaan. Laajakaistatilanne kaupungissa on kohtalainen, joskaan kaistat eivät riitä esimerkiksi toimistojen käyttöön. Tämä on harmillista erityisesti kaupunkien keskustoissa, joissa linjoja ei yksinkertaisesti saa nopeammaksi eivätkä ne veny useamman työntekijän käyttöön. Tässä mielessä Suomi on melkoinen takapajula - kaupungissa kun pitäisi pystyä tekemään töitä!

Pahin tilanne on kuitenkin maaseudulla. Jo muutaman kymmenen kilometrin päässä isommista kaupungeista kuten Tampere, Turku tai Jyväskylä, ei laajakaistaa ole mahdollista saada muuta kuin mobiilina. Kaukana tukiasemista, mäkisessä maastossa on sattuman kauppaa se, toimiiko 3g vai vain 2g. Käytännössä esimerkiksi sähköpostien lukeminen yhteydellä, joka vaihtelee 3g:n ja 2g:n väliltä on vähintään raivostuttavaa ja toisinaan jopa mahdotonta. Tällaiselle yhteydellä töiden tekeminen maaseudulla ei ole missään mielessä kannattavaa, vaikkei työskentelisikään IT-alalla.

Mitä sitten pitäisi tehdä? Mielestäni mobiililaajakaistan valmiuksia toimia nopeammin pitäisi parantaa pikaisesti, jolloin myös haja-asutusalueille saataisiin toimiva ja tarpeeksi nopea verkko. Suurimmalle osalle käyttäjistä esimerkiksi yhden megan nopeudella toimiva mobiililaajakaista riittäisi, mutta yksikään palveluntarjoaja ei valitettavasti käytännössä pysty tätä tarjoamaan, teoreettisesta maksimista huolimatta. Mikäli kuuluvuus on nollaluokkaa, ei 3g:n nopeudesta ole ihan hirveästi hyötyä puhelimen tai tietokoneen nettitikun käyttäessä 2g:tä. Suomi sanoo olevansa mobiiliteknologian kärkimaita. Nyt on aika näyttää, että näin myös on!

Uupuneen työntekijän laillinen syrjintä ja leimaus

Aamulehti uutisoi viime viikolla siitä, että Tampere on lopettanut palkanmaksun työuupuneille. Syyksi kerrottiin se, ettei Kelakaan korvaa olosuhteista aiheutuvia sairauslomakorvauksia. Aiheesta syntyi vähintään pienehkö kohu erityisesti Facebookissa, kun ihmiset ihmettelivät voiko näin oikeasti tehdä.

Nykyisen yhteiskunnan ollessa sellainen kuin se on, ihmisen arvo määritellään pitkälti työn määrän perusteella, ei työn laadun. Ihmiset on opetettu siihen, että kunnollinen työntekijä on tunnollinen, ahkera eikä valita omasta tilanteestaan. Mikäli oma työ alkaa tuntua epämiellyttävältä ja työolostuhteet sietämättömiltä, aletaan hokea "ainakin minulla on töitä!" ja luetaan uutisia työttömyystilastoista. Useat työntekijät kärsivät "kiltin tytön" tai "kiltin pojan" syndroomasta, jossa kaikenlainen väärinkohtelu otetaan nurkumatta vastaan, poltetaan itsensä loppuun ja valitetaan asiasta vain kotona. Sankari on se, joka tekee eniten ylitöitä, ei se, joka tuottaa laadukkainta tulosta. Ja palkkaa ylitöistä ei tietenkään voi odottaa!

Olen itse ollut joskus samassa tilanteessa. Ylempään johtoon kuulunut väliaikainen esimies on työntänyt minulle enemmän ja enemmän töitä, määrättömästi vastuuta ja epäinhimillisiä työaikoja ja minä olen ollut liian kiltti ja tunnollinen sanoakseni vastaan. Kun päälle lisättiin se, että sain jatkuvasti kuulla erilaisia epätosia väitteitä omasta esimiehestäni, joka oli sairauslomalla ja sairaalassa - väliaikaisen esimieheni mukaan syyttä sairauslomalla - olin melko ikävässä tilanteessa. Olin jatkuvasti asiakkaan ja työnantajani välissä ja kun pyysin apua, en sitä koskaan saanut. Kun yhdentoista päivän työputken, kellonajat jotakuitenkin 6.00-00.00, katkaisi lakisääteinen vapaapäivä eli Itsenäisyyspäivä, olin valmis kaatumaan sänkyyn ja nukkumaan useita viikkoja putkeen. Kaiken tämän seurauksena olin seitsemän viikkoa sairauslomalla, diagnooseina työuupumus sekä masennus.

Oma tarinani ei kyseisessä työpaikassa päättynyt kovin hyvin vaan sain osakseni työpaikkakiusaamista sairauslomani aikana. Palkkani maksettiin vajaana, palkastani uhattiin vähentää työehtosopimuksen mukainen vuosikorotus puolen vuoden ajalta (useita satoja euroja) perusteena se, että palkkaa oli maksettu "liikaa" ja esimieheni haukkuminen jatkui edelleenkin. Hain sairauslomani aikana uutta työpaikkaa ja sellaisen sainkin. Edellisen työpaikan loput palkat jouduin hakemaan työsuojeluvaltuutetun kautta, niitä kun ei meinattu maksaa edes työsuhteen päättyessä oikein.

Vaikka kaikissa tapauksissa työuupumus ei liitykään ylityöllistymiseen tai laittomiin työaikoihin, kuten minulla, on työnantajan aivan turha ummistaa silmänsä ongelmilta. Kelan viesti sairauslomarahan suhteen on se, että työnantaja on vastuussa työntekijän hyvinvoinnista. Mikäli työnantaja ajaa työntekijänsä uupumukseen ja tätä kautta sairauslomalle, olisi aika muuttaa työolosuhteita eikä rankaista työntekijää siitä, ettei tämä enää jaksa. Työnantajalle valitettavasti vaikein asia on peiliin katsominen ja sisäisiin ongelmiin tarttuminen, ongelmat kun yleensä ovat siellä työntekijöiden tasolla, harvemmin hyväpalkkaisen johdon puolella. Mikäli johdolla vastaavia ongelmia olisi, olisi heillä myös usean tuhannen euron kuukausipalkastaan mahdollisuus säästää muutaman kuukauden menoihin rahat. Tämän lisäksi usein tilanne, jossa työntekijä antaa rakentavaakin kritiikkiä omista oloistaan tai omasta työstään, koetaan johtajiston puolella kapinoinniksi tai muuten vain uhkaavaksi, jolloin asioihin puututaan vielä vähemmän. Työntekijähän ei koskaan saa tietää mistään enempää kuin esimiehensä!

Loppujen lopuksi selviydyin omasta kokemuksestani voiton puolella. Opin itsestäni enemmän kuin olisin voinut oppia ilman kokemuksiani ja opin myös arvostamaan omaa jaksamistani. Tämän seurauksena en enää antaisi työnantajani kiusata minua, mutta en myöskään kovin herkästi valita työolosuhteista. Opin olemaan vahvatahtoinen ja ahkera ja unohtamaan liian kiltteyden. Opin myös luottamaan omiin kykyihini niin paljon, että kykenin perustamaan yrityksen! En silti koskaan toivoisi kenellekään samaa kokemusta kuin itselleni, vaikka kohtalotovereita tästä maailmasta varmasti paljon löytyykin.

Olisi mukava sanoa, että päätös siitä, ettei palkkaa makseta työuupumuksen vuoksi sairauslomalla oleville työntekijöille, parantaisi työntekijöiden olosuhteita tai säästäisi yrityksen rahoja sairauslomapalkkojen muodossa. Kuten Facebookin kommenteistakin heti saattoi lukea, lääkäritkin ovat hyvin tietoisia päätöksestä. Useimmiten diagnoosiksi sairauslomatodistukseen kirjoitetaankin jonkin muu kuin Z-koodi eli "Elämäntilanteen hallintaan liittyvät ongelma", tarkemmin "Z 73.0 työuupumus". Henkilöt diagnosoidaan masentuneiksi tai ahdistuneiksi eikä työpaikan ongelmiin puututa. Tämä ei auta työntekijöitä millään tavalla.

Tällaiset päätökset tulisi heti hylätä ja valtuuttaa työnantajat puuttumaan työuupumuksen syihin, mikäli ne johtuvat työpaikkaan liittyvistä syistä kuten työtehtävien vaikeudesta, määrästä, työyhteisön kiusaamisesta tai muusta vastaavasta syystä. Työnantajat leimaavat työuupumuksen vuoksi sairauslomaa hakevat työntekijät huonoiksi työntekijöiksi, halusivat sitä tai eivät, tällaisella päätöksellä. Jokaisella ihmisellä tulisi olla oikeus jäädä sairauslomalle ja saada siitä sairauslomakorvaus ilman pelkoa leimautumisesta.

Opiskeluputkesta työttömyystuubiin

Taloussanomat kirjoitti tiistaina aloista, joihin on liikaa hakijoita ja liikaa koulutettua työvoimaa, otsikolla Näihin töihin tunkee nyt liikaa väkeä. Suurelle osalla ystäväpiiristäni kyseinen artikkeli ei ollut mikään uutinen. Valitettavan moni opiskelukavereistani on päätynyt uudelleenkouluttautumaan, jatko-opiskelemaan tai työttömäksi, koska töitä ei yksinkertaisesti ole löytynyt. Itselläni on ollut sama kohtalo. Taloussanomien artikkelin lisäksi Yle uutisoi tänään torstaina valmistumisesta ja opiskelujen aikaisesta työkokemuksesta otsikolla Nopea valmistuminen ei aina kannatavaa korkeakouluopiskelijalle.

Taidealoilla, joilla kilpailu on käsitykseni mukaan kovaa eikä töitä ole muutenkaan määrättömän paljoa, yllätys työttömyydestä on ehkä pienempi kuin teknisellä puolella. Tämä ei kuitenkaan yksittäisen ihmisen tilannetta paranna. Jos töitä ei ole, niitä yksinkertaisesti ei ole. Valitettavasti tätä ei tunnuta käsittävän päättäjien piirissä. Luovien alojen työharjoittelupaikoista en valitettavasti osaa sanoa. Toisaalta, oppilaitoksen puolelta kokemusta on sen verran, ettei esimerkiksi taiteen ja viestinnän opiskelijoille kovin usein kelvannut talon sisäinen työkokemus ja töistä saatava palkka. Asiaan saattoi vaikuttaa silloinen taloudellinen tilanne, jossa harjoittelupaikkoja ja palkkatöitä saattoi löytyä helpommin kuin esimerkiksi nyt. Lisäksi lyhyt projekti ei kartuta työkokemusta yhtä paljoa kuin usean kuukauden harjoittelu, joten valinta tuskin monelle opiskelijalle on vaikea. Vastaus kysymykseen "miksi emme saa taiteen ja viestinnän opiskelijoita tekemään projektejamme?" oli se, ettei palkkataso ollut tarpeeksi korkea ja että opiskelijat saivat töitä muualtakin.

Teknisillä aloilla kilpailu jo pelkistä työharjoittelupaikoista voi aiheuttaa sen, ettei opiskelun aikana saatava työkokemus ole relevanttia opiskeluihin nähden. Ympäripyöreät vaatimukset ja toisaalta huono ohjaus oppilaitoksen puolelta voivat vaikuttaa siihen, että esimerkiksi 12 kuukauden pakollinen työharjoittelu ammattikorkeakouluopintojen aikana on käytännössä 6 kuukautta kaupan kassalla työskentelyä tai siivousta ja 6 kuukautta teknisen alan aputyötä, jossa vastuuta ei ole juuri lainkaan eikä käytännön töistä saa edes kunnon käsitystä. Koulutus perustuu siihen, että kaikista asioista voidaan käydä läpi perusteet ja lopullinen osaaminen saavutetaan vasta töiden parissa. Töitä vaan ei koulutuksesta huolimatta heru ilman relevanttia ja spesifioitua työkokemusta. Kappas, oravanpyörä on valmis!

Ongelmalliseksi työharjoittelun tekee myös se, että useat yritykset ja jopa kunnalliset työnantajat ottavat työharjoittelijoita mielellään, mutta eivät tarjoa näille työsuhdetta harjoittelujakson jälkeen. Työharjoittelijat ovat halpaa työvoimaa, joilla voi teettää helppoja tehtäviä, kuten varastojen ja arkistojen siivousta, postitusta ja kopiointia. Jokaista näistä olen itse tehnyt "oman alan" työharjoittelupaikassa. Työvoimatoimisto ei omalta osaltaan rohkaise ammattikorkeakoulusta valmistuneita. Mikäli töitä ei löydy, tarjotaan mahdollisuutta mennä palkattomaan työharjoitteluun. Ihannetilanteessa lyhytkestoista työharjoittelua seuraa vakituinen tai määräaikainen palkallinen työpaikka. Todellisessa maailmassa tällaista tapahtuu hyvin harvoin ja työharjoittelun päättyessä työnantaja ottaa seuraavan työharjoittelijan.

Kun aloitin opiskelut vuonna 2001 ympäristöteknologian alalla, minulle kerrottiin, että kyseessä on tulevaisuuden ala. Hakiessani kouluun ja koulun alkaessa annettiin ymmärtää, että töitä olisi helppo löytää ja että työllistyminen on hyvää. Uskoisin tilanteen olevan sama edelleenkin ja vastaava myös muilla teknisillä aloilla sekä erityisesti tradenomiopiskelijoilla, joiden työllistymistilastoja voidaan helposti vääristellä sillä, että kaupan kassalla työskenteleminen lasketaan "oman alan" töiksi. Kun työharjoittelupaikkaa ei lukuisista hakemuksista huolimatta löytynyt, annettiin ymmärtää että ongelma olisi minussa itsessäni. Ohjausta tai opastusta en työharjoittelupaikan hakemiseen saanut, ainoat ohjeet olivat "otat yhteyttä tai vaikka kävelet johonkin työpaikkaan CV:n kanssa". Tämän seurauksena, valmistuessani ammattikorkeakoulusta ja päästessäni opiskeluputken päähän, ei työkokemusta ollut juuri nimeksikään omalta alalta, töitä ei ollut tietenkään tarjolla enkä halunnut pakollisten työhajoittelun ja usean vuoden opiskelun jälkeen mennä palkattomaan työharjoitteluun. Jouduin siis työttömäksi ja ainoa työpaikka, jonka sain, oli siivousalalta.

Jokainen, joka on viimeisen kymmenen vuoden aikana hakenut töitä ja vieläpä saanutkin niitä, tietää ettei työpaikkoihin käveleminen ole enää mahdollista. Omien vanhempieni ikäpolvi pitää edelleenkin päivänselvänä sitä, että opiskelujen jälkeen töitä saa heti ja työpaikat ovat vakituisia. Itse olen kantapään kautta todennut sen, että pätkätyöt ovat päivän sana, työhakemuksista suurinta osaa ei edes lueta ja alan vaihto ilman pitkällistä uudelleenkoulutusta on lähes mahdotonta. Monessa paikassa vaa'assa painaa myös se, oletko niin sanottu "hyvä tyyppi", jolloin ahkerat mutta hiljaiset ihmiset jäävät herkästi huomaamattomiksi. Valitettavasti hallituksessa istuvat ihmiset ovat liian vanhoja ja liian kaukana tämän päivän työ- ja opiskeluelämästä ymmärtääkseen maailman muutosta. On helppo hymyillä, kun nykyisen pestin jälkeen on tiedossa seuraava työpaikka kovalla palkalla. Täällä ruohonjuuritasolla, jossa edes määräaikaisen työsuhteen löytäminen on käytännössä miltei mahdotonta, ei olekaan hymy ihan niin herkässä. Liekö ihme, että lähipiiristä useampi on perustanut oman yrityksen ja kituuttaa tälläkin hetkellä köyhyysrajan alapuolella, koska verotus ja muut kulut ovat yrittäjälle tässä maassa mahdottoman suuret.

Kirjoittaja on tamperelainen ympäristöteknologian insinööri ja yksityisyrittäjä opetusteknologian alalta.