Suomen Nenäpäivänä on hyvä kirjoittaa köyhyydestä ja hyväntekeväisyydestä. Aihe on ollut pinnalla jo kauan ja postaus on kytenyt myös. Alkuperäinen idea lähtikin jo syyskuun lopussa Elina Hirvosen Helsingin Sanomien kolumnista Sanokaa orja kun haluatte suklaata. Kolumni oli erittäin ajatuksia-herättävä ja myös mielestäni varsin hyvä. Suklaa ei kuitenkaan ole aihe, josta halusin kirjoittaa vaan koulutuksesta.
Nenäpäivän idea on siis kolmeviikkoinen jakso, jolloin kerätään rahaa "maailman köyhimmissä oloissa elävien lasten hyväksi". Nenäpäivä-viikot huipentuvat varsinaiseen nenäpäivään, joka tänä vuonna järjestetään tänään, perjantaina 9.11.2012. Toiminnassa on mukana käytännössä kaikki suomalaiset hyväntekeväisyysjärjestöt, kuten Punainen Risti, Kirkon Ulkomaanapu, Pelastakaa Lapset ry ja Suomen Unicef. En ole tutustunut aiempien vuosien keräyskohteisiin mutta tänä vuonna kohteet ovat pääosin kouluja ja koululaisia pääosin Afrikassa, neljä kohdetta ovat Nepalissa ja Bangladeshissa. Luettuani keräyskohteista huokasin syvään enkä todellakaan helpotuksesta.
Hirvosen kolumnin yhteys Nenäpäivään löytyy koulutuksesta. Hirvonen kirjoittaa, että Fazer oli luvannut antaa jokaisesta elokuussa myydystä 200 gramman Fazerin Sininen -suklaalevystä viisi senttiä koulun rakentamiseksi Norsunluurannikolle. Kuukaudessa Fazer varmasti myy paljon, mutta viisi senttiä kuulostaa lähinnä kuluttajien lepyttelyltä ja firman imagon nostamiselta, erityisesti kun apu on noin huonosti kohdennettu.
On hienoa, että ihmiset haluavat auttaa. On myös hienoa, että apua järjestetään koordinoidusti. Valitettavasti kokemus on näyttänyt, että apu, jota kehitysmaihin viedään, ei joko mene perille tai ei ole kohdistettu oikein. Samaa puoltaa Aamulehdessä 30.10.2012 julkaistu artikkeli Puheenaihe: Köyhät käyvät yksityiskoulua. Artikkeli kertoo Newcastlen koulutuspolitiikan professori James Tooleystä, joka on tutkinut slummeja eri puolella maailmaa ja todennut slummeissa olevan useita köyhien yksityiskouluja jo useassa maassa. Tooleyn mukaan vanhemmat eivät halua laittaa lapsiaan maksuttomiin julkisiin kouluihin, joita hyväntekeväisyysjärjestöt niin Suomessa kuin muuallakin tukevat, koska heidän mielestään lapset saavat parempaa koulutusta maksullisessa yksityiskoulussa. Artikellista käykin ilmi, että tämä pitää jopa paikkansa!
Fazerin ja Nenäpäivän toiminnasta tulee mieleen tarina hyväntekeväisyysjärjestöstä, joka rakensi afrikkalaisen kylän keskelle kaivon. Kun järjestön työntekijät olivat paikalla, kaivon ympärillä oli paljon eloa ja kaivo oli ahkerassa käytössä. Työntekijät lähtivät muutamaksi vuodeksi pois ja palatessaan paikalle, kaivon ympäristö oli autio ja naiset tulivat kylän ulkopuolelta, kantaen vettä astioissa päänsä päältä. Naisilta kysyttäessä, miksi he eivät käyttäneet lähellä olevaa kaivoa, he vastasivat: "Tämä on ainoa hetki, kun me voimme naisina jutella keskenämme ja saada hengähdystauon arjen kiireistä. Kaivolle käveleminen on tärkeä sosiaalinen tapahtuma." Tarkoitus siis oli erittäin hyvä, mutta toteutus täysin väärä. Kulttuuriin ei oltu tutustuttu ja lopputulos oli rahojen tuhlaus.
Valitettavasti vastaavia tapauksia löytyy paljon eivätkä kehitysmaiden poliitikotkaan saa korkeaa arvosanaa tässä arvostelussa. Ensimmäisen kerran Tansanissa käydessäni juttelimme kollegani kanssa erään paikallisen yliopiston opettajan kanssa. Hän kertoi tarinaa poliitikoista, jotka ennen vaaleja lupasivat rakentaa maaseuduille kouluja, maaseuduilla kun koulutustaso on selkeästi kaupunkeja heikompi. Nyökyttelimme hyväksyvästi: koulutuksen tukeminen on tärkeää! Nyökyttely katosi melko nopeasti, kun opettaja kertoi, että koulut kyllä rakennettiin mutta opettajia niihin ei saatu. Nyt rakennukset ovat tyhjillään tai lapset käyvät niissä päivittäin leikkimässä, opetusta rakennuksissa ei tapahdu. Maaseudun palkat ovat kaupunkien tasoa alhaisemmat eikä maaseudulla ole aina edes sähköjä, esimerkiksi internetistä puhumattakaan. Maaseudulla ei myöskään ole minkäänlaista ammatillisen kehittymisen mahdollisuutta. Opettajaksi haluavat tulevat opiskelemaan kaupunkiin ja haluavat jäädä, enkä voi heitä syyttää.
Hyväntekeväisyysjärjestöt pyrkivät yleensä viemään avun suoraan tarvitsijoille. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteivätkö rikkaat pystyisi "vetämään välistä". Monien hyvien projektien rahat katoavat byrokratiaviidakkoon ja korruptio on arkipäivää. Samaan aikaan voidaan olla varmoja siitä, että niin kauan kun rahaa ulkomailta tulee ilman vastinetta, ei paikallisen talouden kehittämiselle ole kiinnostusta tai edes tarvetta. Suurempi ongelma on valtion budjettituki, joka samaan aikaan mahdollistaa valtion talouden pysähtyneisyyden ja avaa ovia neuvottelupöytiin ja sitä kautta todelliseen vaikuttamiseen. Dar Es Salaamissa, Suomen suurlähetystössä tapaamani Tomi Särkioja olikin sitä mieltä, että budjettituki on hyödyllinen työkalu nimenomaan muutoksessa.
Totuus on, että kehitysmaissa tarvitaan apua. Se, onko apu rahallista tai tavaramuotoista vai jotain aivan muuta, onkin asia erikseen. Itse olen enemmän ja enemmän sitä mieltä, että osaamisen vieminen ja koulutuksen ja yrittäjyyden kehittäminen, ovat avainasemassa kehitysmaissa, eivät tavarat tai raha. Näitä edistän myös omassa työssäni ja näitä toivon jokaisen muunkin edistävän. Jokaisella ei ole mahdollisuutta lähteä kehitysmaahan tekemään vapaaehtoistyötä, vaikka sitä kaikille voinkin suositella, mutta kehityskohteista kannattaa ottaa selvää ja tukea erityisesti opettajankoulutusta, joka vaikuttaa kaikkeen muuhunkin koulutukseen, sekä paikallista yrittäjyyttä. Hyvä esimerkki jälkimmäisestä on Kiva-mikrolainat, joiden avulla voi konkreettisesti tukea yrittäjyyttä pienellä sijoituksella.
Firmani toimii pääosin Afrikassa ja tukee jatkuvaa kehitystä ja oppimista, erityisesti yliopistoissa, opettajankoulutuksen sekä yrittäjyyden osalta. Olen myös itse ollut tekemässä vapaaehtoisprojekteja ja vienyt osaamistani Tansaniaan koulutusten ja workshopien muodossa. Kaikki toimintamme toteutetaan paikallista asiantuntemusta hyödyntäen, lokalisoiden ja suunnitellen yhdessä paikallisen toimijoiden kanssa.